Missä sardiinit lentävät?

Tapahtui Espanjassa Andalusiassa parikymmentä vuotta sitten…. Nautimme eräässä Välimeren rantabulevardin ravintolassa makuhermoja hivelevän merellisen illallisen. Silmiemme edessä siinteli meri ja ilta oli samettisen lämmin. Katu täyttyi askelista ja ruokahalua herättävistä tuoksuista, jotka leijailivat ravintoloiden hiiligrilleistä. Oli paras illallisaika.

 

Ravintolan edustalla oli vanha kalastusvene, jonka sisään oli rakennettu tulisija, jossa loimutettiin puutulen äärellä erilaisia kaloja bambutikkuihin työnnettyinä. Yksi makoisimmista herkuista oli Espeto de sardinas, eli vartaaseen kylki kyljessä työnnetty rivi sardiineja. Kalojen loimutuksesta vastasi charmikas herra, jonka taidokasta ja tarkkaa työtä oli upeaa seurata. Kun maestron mielestä Espeto de sardinas oli juuri sopivan kypsä, irrotti hän taidokkaasti sardiinit vartaasta ja asetteli ne kauniisti vadille, ripotteli päälle sormisuolaa ja kylkeen lohkon sitruunaa, ja vei ne itse saman tien pöytään nautittaviksi.

 

Nautittuamme illallisen oli aika poistua ravintolasta. Lähtiessämme jäimme ravintolan edustalle vielä vaihtamaan muutaman sanan ravintolan tarjoilijan kanssa ja kiittämään nautitusta ateriasta. Olimme jo entuudestaan tutut, ja keskustelimme tapamme mukaan elävästi espanjalaisittain, kädet viuhtoen. Käteni juuri ollessa nousussa kohti yläilmoja, lähestyi selkäni takaa sardiinimaestro täydellisen sardiinivatinsa kanssa. Sitten se tapahtui! Käteni osui sardiinivadin pohjaan, mutta kun käteni liike jatkoi vain kulkuaan, lensivät huolella loimutetut sardiinit pitkässä kaaressa läpi rantabulevardin, päätyen lopulta katukiveykselle ei niin kauniiseen asetelmaan. Hetken hyytävän hiljaisuuden jälkeen purskahdimme tarjoilijan kanssa spontaanisti kauhistuneeseen, epäuskoiseen ja hysteeriseenkin nauruun. Maestroa ei naurattanut lainkaan. Jos katseet olisivat voineet tappaa! Pyytelin vuolaasti anteeksi, ja ehkä sen joskus anteeksi sainkin. Ainakin nyt parikymmentä vuotta myöhemmin tämä samainen maestro jo jopa taas hymyilee minulle. Ja tuo ravintola on edelleenkin meidän lempiravintolamme kyseisellä rannikolla.

Muistamme tämän tarinan joka kerta, kun noita ihania merenherkkuja syömme. Olemmekin niitä siitä asti kutsuneet lentäviksi sardiineiksi.

Toisaalta olemme myös itse aika usein ”lentäviä sardiineja” ulkomaille ahtaissa lentokoneissa matkustellessamme. Yleensä kyllä ostamme lisää jalkatilaa, mutta joskus voi sardiininakin ahtaalla paikalla olla mukavaa. Näin kävi mm. eräällä lennollamme jälleen kerran Espanjaan, silloinkin jalkatilapaikat ostaneena, mutta erinäisten sattumusten kautta takimmaiseen riviin polvet suussa päätyneenä. Takakeittiön matkustamohenkilökunta oli tuolloin sekaannuksesta niin pahoillaan, että he tekivät pyytämättä ja tilaamatta kaikkensa, jotta olomme olisi mukava. He järjestivät meille suorastaan businessluokan kohtelun Ultima Thule -samppanjalaseineen täytteen kera sinne takapenkille, juusto- ja leikkelevateja unohtamatta. Lähtiessämme vielä kiittivät mukavasta seurasta ja saimme päivän lehdetkin kotilukemisiksi. Kyllä olo lentävänä sardiininakin on joskus todella mukavaa!